Joskus ei tarvita paljon. Asiat jotka ovat itselle suuria voivat toiselle olla vähäpätöisiä. Joskus lehtiartikkelin lukeminen voi olla merkittävää. Näin kävi minulle tässä taannoin.
Takana on raskas, raskas vuosi. Oikeastaan parikin. Olen ollut hukassa ja eksyksissä, tuntuu kuin olisin kadottanut oman itseni jonnekin. Sitä olen myös lähtenyt etsimään, vaikeimman kautta. Monen mielestä olen tehnyt väärin kun olen kuunnellut sydämeni ääntä. Vastatuuleen menen, siitä ei ole epäilystäkään. Ymmärtäjät ja rinnallakulkijat ovat olleet harvassa, mutta heitäkin on.
Mutta muutosta tapahtuu, hiljalleen. Välillä otetaan askel eteen ja kaksi taakse, joskus harpataan loikalla eteenpäin. Löydän uutta ja löydän hyviä asioita entisestä.
Kirjoja ja tarinoita olen rakastanut aina. Ilman luku-harrastusta en olisi päässyt kaikkiin niihin paikkoihin, joita tarinat ovat minulle tarjonneet. Mutta on arkea, kiirettä, väsymystä, velvollisuuksia. Mutta niin kuin usein, hyvät asiat löytyvät sattumalta, ihan tuosta vaan, mitään aavistamatta.
Luin Suomen Kuvalehteä. Ja kas, siellä olin minä. Tai no en se minä ollut vaan juttu, johon samaistuin. Siinä 34-vuotias eronnut kahden lapsen äiti kirjoitti lukupäiväkirjaa vuoden. Ja minkä huikean määrän hän oli ehtinyt lukea vuodessa. Sain kimmokkeen. Minä aloitan sen taas, lukemisen. Lukemista en sinänsä ole koskaan lopettanutkaan, mutta nyt päätin tehdä siitä taas systemaattista ja monipuolista. Ja eikun verkkokirjastoon tekemään huiman pitkää varauslistaa kaikista niistä kirjoista, joita en ole vielä lukenut.
Löysin. Ja voi sitä löytymisen riemua. Kuin kotiinpaluu.
M
M
Hetki hetkeltä, episodi episodilta, kuroutuu elämä uudestaan kasaan. Minä ja itse löytyvät, palaset loksahtavat kohdalleen. Välillä yllättäen, välillä suunnitelmallisesti. Vuorotellen, mutta aina yhtä hyvältä tuntuen. Olet selvästi jäljillä :)
VastaaPoistaCinnamon