Muuttunut arki

Meinasi toivottaa jo hyvää torstai-iltaa, mutta tajusin että onkin vasta keskiviikko. Eli kepeää keskiviikko-iltaa siis!

Tässä taannoin pysähdyin siihen, että minun arki on muuttunut kuukaudessa ihan uudenlaiseksi. Vähän aavistelin muutosta arkeen, mutta kuitenkaan en ihan tajunnut miltä se sitten tuntuu. Kuukaudessa arki-illat ovat muuttuneet melkoisesti. Löydän usein itseni yksin kotona ihmettelemässä, että mitä mä tekisin. Kun ollaan kotiuduttu, läksyt tehty ja pesue ruokittu, häipyvät pojat omiin menoihinsa. Isompi välillä on kotona ja lueskelee, mutta pienempi soittaa kaverille, ottaa fillarin ja lähtee ulos. 

Ihan uudenlaista vapautta, mutta erittäin hämmentävää. 11 vuotta joku on ollut enemmän tai vähemmän minussa kiinni tai ainakin vaatinut minun aktiivisuutta kaveriasioiden suhteen. Mutta nyt kaverikuviot hoituu ilman äitiä. No, on tästä vielä matkaa omaan säännölliseen harrastamiseen tai siihen, että lähtisin vaikka jumppaan. Lenkille on helpompi pyrähtää tai pysähtyä lukemaan tai neulomaan sukkaa. 

Joo-o, mä elän todella villiä elämää :)

 

Ja niin paljon kuin tästä vaiheesta olen haaveillut, olen vähän hukassa. Että mitä äidit yleensä tekevät iltaisin, sen lyhyen ajan ruuan ja iltapalan välissä. Onko jotain mitä mä en vielä ole tajunnut tehdä? Ei siinä mitään, edellä mainitut ovat ihan hyviä tapoja viettää arki-illan parituntinen. Ja miten hienoa on lenkillä ollessaan nähdä kuinka kerrostalon pihalla on iso porukka lapsia leikkimässä rosvoa ja poliisia. Oma lapsi siellä mukana. Jotenkin muistan vielä omasta lapsuudesta sen tunteen. Kun maailma avautui, otettiin fillari alle ja lähdettiin koulun pihaan illalla leikkimään. 

Ja illalla kokoonnutaan taas kotiin iltapalan äärelle. 

Tätä kirjoittaessa radiossa soi Lauri Tähkän "Pieni ihminen". 

Näihin sanoihin kiteytyy aika paljon sitä, miltä nyt tuntuu.

Vastaan juoksee pieni ihminen
Hihkuu hyppii kasvot loistaen
Painaa posken vasten poskeain
Enkä voi kuin kummastella vain

Miksi mulle suotiinkaan
Ilo suurin ihme päällä maan

Niin ymmärränhän sen
Et sitä ansaitse mä en
Hän on hohde aamun uuden
Saa huolet haihtumaan
kun höpöttää ja naurullaan
herättää hän toiveikkuuden

Kylkeen kömpii pieni ihminen
Katsoo silmiin täysin luottaen
Kanssaan kuljen vielä huomiseen
vaan hän nousee kerran siivilleen

Voi kun en mä joutuiskaan
näistä hetkisistä luopumaan

Niin ymmärränhän sen
et sitä ansaitse mä en
Hän on hohde aamun uuden
Saa huolet haihtumaan
kun höpöttää ja naurullaan
herättää hän toiveikkuuden

Oma pieni silkkipää
nämä hetken muistoihimme jää
 

Näihin tunnelmiin kohti sitä torstaita!
M